Viipurin Urheilijoiden perustamisesta sata vuotta

Viipurin Urheilijat täyttää tänä vuonna 100 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi julkaisemme perustamispäivästä 10.7. alkaen 100 tarinaa seurasta aina 8.12. asti, jolloin seuraa juhlitaan Karjalatalolla Käpylässä. Juttusarjassa tulemme kurkistamaan seuran kaikille vuosikymmenille muun muassa menenstyksekkäiden urheilijoiden, arvokisamitalien ja ennätysjuoksujen kautta. Aloitusjutussa VU:n 100-vuotisjuhlajulkaisuakin paraikaa työstävä Jouko Kokkonen avaa seuran ensimmäisiä vuosikymmeniä sisällissodasta aina 1940-luvulle ja jatkosotaan asti.

Heinäkuu 1918 oli epätodennäköinen ajankohta perustaa urheiluseura. Sisällissota oli päättynyt pari kuukautta aiemmin, suomalaisista kaksi prosenttia oli vankileireillä ja maassa vallitsi elintarvikepula. Viipurissa kokoontui kuitenkin 25 urheilunystävää perustamaan uutta seuraa Punaisen Lähteen torin varrella sijainneeseen Ilmari Sandbergin asuntoon.

Aivan tyhjästä ajatus ei noussut. Ajatus oli kehitteillä jo vuosina 1916–17. Asiaa puuhanneiden mielestä palloilulajit ja voimistelu olivat Viipurissa vahvemmassa asemassa kuin yleisurheilu. Viipurilaisessa seurakentässä oli laajempaakin kuhinaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1916 aloitti toimintansa painiseura Viipurin Voimailijat.

Uuden urheiluseuran perustaminen siirtyi Suomen vaikeiden itsenäistymisvaiheiden yli, mutta ajatus nousi esiin kesällä 1918. Perustamiskokouksessa seura sai nimekseen Viipurin Urheilijat. Sen ensimmäisenä puheenjohtajana aloitti Itä-Suomen Työmiehen päätoimittaja Emil Viinikainen. Mikään radikaali julkaisu ei ollut nimestä huolimatta kyseessä. Vuoden 1918 alussa perustettu lehti oli asettunut vastustamaan sosiaalidemokraattien vallankumouslinjaa ja ollut sen vuoksi punaisen vallan aikana kielletty.

Seuran perustajilla oli hiukan toisistaan poikkeavia tavoitteita, jotka ei sinänsä olleet ristiriidassa keskenään. Viinikaisen muistikuvien mukaan yhtenä tarkoituksena oli tarjota toimintamahdollisuus sille osalle työväkeä, joka ei hyväksynyt radikaalia kapinaan johtanutta linjaa. Porvarillisten jäsenet näkivät kyseessä olleen puhtaasti urheiluseuran perustamisen.

Johtokuntaan kuuluivat Lappeenrannan poliisimestari Reino Laaksonen, voimistelunopettaja Toivo Turunen, vänrikki Väinö Kariniemi, toimittaja Vilho Vihtori Viitanen ja konttoristi Ilmari Sandberg. Jääpalloilijana tunnetuksi tullut Laaksonen oli aiemmin toiminut Viipurin Susien puheenjohtajana. Turunen oli osallistunut Viipurin suojeluskunnan maanalaiseen toimintaan punaisen vallan aikana. Viitanen oli Itä-Suomen Työmiehen toimittaja.

Seuran perustajiin lukeutui myös jääkäriluutnantti Julius Saaristo, Tukholman kultamitalimies keihäänheiton molempien käsien yhteistuloksessa. Antwerpenin kisoissa 1920 keihäässä neljänneksi yltäneestä Saaristosta tuli seuran ensimmäinen menestysurheilija.

Viipurin Urheilijoiden toiminta haki suuntaansa pitkälle 1920-luvulle. Jäsentenvälisiä kiistoja oli paljon ja toimihenkilöt vaihtuivat. Mutta seurassa ehdittiin urheillakin. VU otti yleisurheilun lisäksi ohjelmaansa tukun lajeja: voimistelun, hiihdon, luistelun, jääpallon, jalkapallon ja painin.

Käytännöstä yleisurheilusta tuli päälaji, jonka ohella ohjelmaan kuuluivat hiihto ja aluksi myös pyöräily. Yleisurheilussa VU vakiinnutti paikkansa yhtenä maan kärkiseuroista 1920-luvulla. Sen kirkkaimpia tähtiä olivat kuulantyöntäjä Armas Valste (silloinen Wahlstedt) ja keihäänheittäjä Matti Järvinen. Valste saavutti VU:n vuosinaan kymmenen Suomen mestaruutta. Järvinen puolestaan heitti ensimmäiset maailmanennätyksenä ollessaan VU:n jäsen.

Seura hankki 1921 talon, jossa järjestetyt tanssit toivat tuloja. Talo oli tosin siirrettävä toiseen paikkaan, kun alkuperäisentontin omistaja ei suvainnut tanssi- ja huvitilaisuuksien järjestämistä. Salia (15x21 metriä) käytettiin myös harjoitteluun ja sisähyppykilpailuihin.

VU oli eturivin seuroja myös kansainvälisten kilpailuiden järjestäjä. Viipurissa nähtiin kilpailemassa muun muassa Los Angelesin 10 000 metrin voittaja Janusz Kusociński, samoissa kisoissa maratonin voittanut Juan Zabala ja Berliinin sadan metrin hopeamitalisti Ralph Metcalfe. Kotimaiset suururheilijat Paavo Nurmen johdolla olivat säännöllisesti nähtyjä vieraita VU:n kilpailuissa.

Viipurin Urheilijat ehti järjestää ennen talvisotaa vuosina 1925, 1929 ja 1937 yleisurheilun SM-kilpailut. Kolmannet olivat siihenastisista suurimmat ja komeimmat. Ensimmäisen kerran kolmipäiväisinä Viipurin uudella Keskuskentällä järjestetyt kisat keräsivät yli 30 000 katsojaa. Myös kilpailuiden nimi vaihtui Kalevan kisoiksi.

Suomalaista urheilua vei eteenpäin osaltaan kahdeksalla alueella toimineet poikaosastot, joiden piirissä oli 1930-luvun lopulla liki 5 000 poikaa ja nuorukaista. Aaro Laineen johdolla vuodesta 1935 kehitelty junioritoiminta oli moninkertaisesti laajempaa kuin millään muulla seuralla Suomessa.

Tyttöjä seura ei houkutellut yleisurheilukentille. Suhtautuminen naisten yleisurheiluun oli Suomessa kielteistä. Yleisurheilussa ei järjestetty SM-kilpailuja naisille lainkaan vuosina 1923–1945. Suunnistamaan naiset pääsivät VU:ssa 1930-luvun puolivälissä. Sitä ennen naisosasto oli tarjonnut liikunnaksi kansantanhuja.

VU:n asema oli 1930-luvun lopussa niin vahva, että seura suunnitteli nykyaikaisen urheilutalon rakentamista Viipuriin. Toiminta kuitenkin keskeytyi talvisodan seurauksena. Jatkosodan aikana VU palasi Karjalan pääkaupunkiin, mutta 1944 oli edessä toinen pakkomuutto. Toiminta jatkui Helsingissä, mistä myöhemmin lisää.